Hohoi?

Hei? Eksyykö tänne enää kukaan?

Päätin rohkaistua ja päästää Ujosiilin (olenko se minä vai blogi, tätä olen miettinyt käsittämättömän paljon ottaen huomioon, kuinka paljon asialla ylipäätään on tässä maailmassa merkitystä) takaisin esille.

Kulunut vuosi..melkein kaksi ovat olleet rankkoja.

Opettelin elämään yksikseni. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Oli jo aikakin. Aloitin tanssiharrastuksen jos toisenkin. Kirjoitin mustakantisen kirjan ja muutamaa kuukautta myöhemmin valmistuin. Olen yhä hieman huvittunut siitä, mitä nyt tittelillisesti olen. Jaoin kotini taas toisen ihmisen kanssa - ei muuten ole helppoa, kun omistaa noin 500 litraa kankaita, lankoja ja vanhoja "tästä voi vielä tehdä jotain"-rättejä ja vinttikomerollisen puutarhatarvikkeita parvekkeettomassa kaupunkiasunnossa. Säilytysjärjestelmät ovat yhä keskeneräisiä. Menetin Taika-kiljukaulani saman sairauden viemänä kuin Aino-äitinsäkin - tällä kertaa vaiva huomattiin aiemmassa vaiheessa ja hoito näytti jo auttavan, mutta sitten mamman kunto romahti. MacBookini varmuuskopioimaton kovalevy hajosi - mukanaan kaikki kuvat Ainosta ja valtavat palat muitakin rakkaita muistoja. Ostin elämäni ensimmäisen oman hevosen. Tai no, ponin. Oman pahentuneen kissa-allergiani takia Hippu muutti ilahduttamaan ystäväni perhettä ja kissaa - elämäni vaikeimpia päätöksiä, mutta keuhkoni olivat alkaneet mennä täysin tukkoon ja pelkäsin astmaa ja joutuvani luopumaan liikunta- ja hevosharrastuksistani tai etten pystyisi enää ikinä olemaan missään tekemisissä kissojen kanssa. Taukovuoden jälkeen sukelsin taas yhdistystoiminnan pyörteisiin ja taistoihin ja sain tuta, miten ihanalta anonyymeinä kirjoittavien ihmisten hyökkäykset keskustelupalstoilla tuntuvat, kun käyttää kaiken liikenevän vapaa-aikansa muiden harrastusten edistämiseen. Oikeasti mietin, uskallanko enää julkaista Ujosiiliäkään - ne löytävät tämän kuitenkin ja käyttävät tätä pehmeämpää puoltani minua vastaan. Mutta toisaalta, minähän kirjoitan, pitäkää sitten tunkkinne ja syökää sukkanne!!

En ole kahden vuoden aikana kyennyt tekemään yhtäkään käsityötä valmiiksi. Tämä ei tosin ole estänyt käyttämästä erästä villakangashametta, jonka helman olen vain siksakannut. Jouluna tehtailin vihdoin koko joukon ihanaa ihanampia meikkipusseja melkoisen ihailtavalla vauhdilla - tässä on vielä toivoa!

En lupaa parantaa tapojani, muuttua ultramielenkiintoiseksi bloggaajaksi tai muutenkaan paremmaksi ihmiseksi. Haluan kuitenkin jakaa teidän kanssanne, jos vaikka saattaisin taas tehdä jotain :)

Parempia aikoja odotellessa

Tajusin vasta (viime hetkellä), että nythän on menossa se odotettu loppurutistus. Että nyt jos vaikka oikeasti olisit tunnollinen opiskelija edes kerran elämässäsi. Inspiraatio odottaa parempia aikoja.

Olin jo menossa nukkumaan ja kiukuttelin itsekseni ajanpuutetta, kun muistin nämä inspiraationherättelijät ja halusin jakaa tuhruisen kännykkäkuvan helmikuulta myös teidän kanssanne. Tulin uudelle asunnolle katsomaan lattiatyön tuloksia ja yllätys oli iloinen, kun ikkunalaudalla odottikin jo postipaketti.

(Handujahan ne.)
Taidan ottaa huomenna yhden vyyhdin töihin mukaan ihan vain siliteltäväksi ja mieltä piristämään.

Kotiudumme

Muutosta kuukausi. Isoimmat tavarat alkavat löytää paikkansa ja kissat aurinkolänttinsä. Uusi koti on ihana!


Olemme palailemassa!

Nyt puhaltaa!

Nämä eivät ole niitä uusia tuulia, joita lupailin joulun jälkeen puhaltavaksi. Tämä on hurjasti isompi puhuri ja pahoin pelkään, että se työnsi ne suunnitellut tuulet jonnekin eteläiselle pallonpuoliskolle. Joudumme siis vielä odottamaan, että ne löytävät takaisin kotiin.


Uusi koti oli toki ollut etsinnässä jo viime vuoden puolellakin, joten sen löytyminen ennemmin tai myöhemmin ei ollut mikään yllätys. Yllätys sen sijaan oli, kuinka täydellisesti niin etsintäprojekti kuin juuri sen oikean löytyminen vei kaiken huomioni ja energiani.

Tänään kirjoitin nimeni kauppakirjaan ja sain hypistellä osakepapereita hetken ennen niiden siirtymistä pankin säilytykseen. Sitten minulla olikin avaimet kädessäni. Ihan omat avaimet. Ihan omaan kotiin! *

Se on paljon parempi, kuin mitä uskalsin toivoakaan löytäväni! Huoneet ovat niin korkeat ja ikkunalaudat niin leveät, että tunnen itseni pikkuihmiseksi. Vessan ovessa on hauska alkuperäinen lukko ja pohjoispuolen seinässä vanhanajan "kylmäkaappi". Minun ja naapurin välissä oleva seinä on muurattu paikalleen niinä aikoina, kun isovanhempani vasta päästelivät ensirääkäisyjään.

Halusin siis vain kertoa, että olen paitsi hengissä, myös erittäin onnellinen :). Luvassa on taas remonttia, mutta yritän siitä huolimatta kutsua ne oikeat uudet tuulet takaisin kotiin ja puhaltamaan.


* (Jos unohdetaan hetkeksi se pikkuseikka, että myös minä siirryin samalla erään pankin omistukseen aika moneksi vuodeksi.)

RAUHALLISTA JOULUA!


ps. Tämä on huikea sadas postaus. Uudelle sataselle uusin tuulin joulun jälkeen.

Vaikka en edes valmistellut!

Stockmannin ekovoimapaperia, paperinarua ja kissa. Feeling hippie.

(Ensi vuonna ihan varmasti askartelen, leivon ja valmistelen ahkerasti kuin pieni apina. Teen kaikki lahjat itse ja kotini tuoksuu joululle tai ainakin pullalle jo marraskuussa. Nyt haaveilen vain joulupäivästä, jolloin saa nukkua niin pitkään kuin huvittaa.)

Suuria askeleita

Mitä neuloja tekee ensimmäisenä, kun muutto lähestyy?


Laittaa tietysti alpakan ja sen kaverit järjestykseen, että muuton jälkeenkin tietää, kuka asuu missäkin laatikossa.

(Tosiasiassa hylly, jossa langat ovat majailleet, lähtee ensi viikolla miehen ensimmäisessä muuttokuormassa ja siellä täällä seilanneet irtokerät piti saada pinottavaan muotoon. Minä ja alpakat muutamme aikaisintaan kuukauden päästä. Krhm, minä ja viisitoista litraa alpakkaa.)

Löysin myös kaikkea vinhaa ja unohtunutta. Kuten mustaa hahtuvaa, josta on pitänyt tehdä siistejä ja lämpimiä talviasusteita. Yritin opettaa tytöille (varsinkin Hippu on seiskaveikkaisten tuotteiden perään) lampaan tuoksuisen villan ihanuutta..


.. mutta kiinnostusta kesti noin kaksikymmentä sekuntia. Toista se oli Ainon kanssa: hahtuvatyöt lähtivät parempiin suihin vaikka käsistä.